Meillä nukutaan tällä hetkellä hyvin. Neiti (10 kk) nukahtaa iltasadun jälkeen (yleensä) itse omaan sänkyyn ja herää (yleensä) seuraavan kerran vasta aamulla. Olen tästä äärimmäisen kiitollinen ja yritän nauttia joka hetkestä, sillä niin kuin lapsiperheessä aina, tiedän ettei tämäkään autuus kestä ikuisesti. Nukkuminen, niin kuin moni muukin asia, on meillä kausiluonteisesti välillä ihan tosi helppoa ja välillä yhtä helvettiä. Haluan nukkumiskuvioistamme kertoa siksi, että seuraavan helvetti-jakson aikana voin palata tähän ja lohduttautua ajatuksella että muukin on mahdollista. Ja myös jos joku lukija painii tällä hetkellä lapsen uniongelmien kanssa, en halua kerskailla enkä vääntää veistä haavassa vaan ainoastaan lohduttaa: Se menee joskus ohi! Ei tosin välttämättä itsestään, ja apua ja keinoja kannattaakin aktiivisesti etsiä. Monesti törmää (netissä) äiteihin, jotka suhtautuvat vauvavuoteen asenteella ”se nyt vaan on paskaa, deal with it”. Mutta ei sen tarvitse olla niin, paskaan ei tarvitse tyytyä kun parempaakin voi saada! Lähes kaikkiin ongelmiin voi löytyä ratkaisu kun tarpeeksi etsii ja uskaltaa kysellä ja loppupeleissä kuunnella omaa vaistoaan. Lapsikin ansaitsee tyytyväiset ja levänneet vanhemmat. Ja kun uniongelmista puhutaan, niin monesti kuulee sanottavan että eihän se kestä kun vuoden tai kaksi tai kolme vuotta, se nyt on lyhyt aika elämästä. Mutta kyllä vuosikin on todella pitkä aika esim. neljän tunnin yöunilla!

 

Herne (ajoittain) patjan alla eli Prinsessan tiivistetty nukkumishistoria (Pidätän oikeuden mahdollisiin virheisiin varsinkin alkuaikojen osalta. Aika multaa muistot.)

Alussa meillä oli pieni käärö, joka söi ja nukkui. Missä vaan, milloin vaan, yöllä herättiin muutaman kerran. Olin jo odotusaikana hysteerisellä tarkkuudella (ai mitkä hormoonit?) järjestänyt pienokaiselle täydellisen nukkumispaikan: Katosta roikkuva kehto, jonka reunapehmuste oli tummanpunainen (kohdun värinen..), pääpuoli oli hieman jalkopäätä korkeammalla, patjan suojana oli hengittävä villainen alusta kumilakanan tilalla. Kehdossaan pieni veteli sikeitä tyytyväisenä peittoonsa kapaloituna, ja usein kävi niin, että havahtumassa oleva vauva heilutti itsensä uudestaan uneen.

Aika pian kuitenkin alkoivat iltahuudot. Kun tuli nukkumaanmenon aika, alkoi kaamea huuto, jota saattoi kestää monta tuntia. Hyssyttelimme vuoron perään, kunnes pikkuinen uupui itkuunsa. Kun neiti oli parikuinen, iltahuutoihin löytyi ratkaisu. Itkua aiheuttaviin koviin paukkuihin auttoivat hieman Cuplaton-tipat (vatsavaivat tosin helpottivat kokonaan vasta nelikuisena, kun neuvolan ohjeesta kävimme vyöhyketerapiassa). Vielä merkittävämpi iltojemme rauhoittaja oli kuitenkin se, että annoin vauvan nukahtaa maraton-imetyksen päätteeksi tissille ja kannoin hänet nukkuvana sänkyyn. Ehtiihän siitä tavasta myöhemmin opetella pois! Niinpä olin sitten joka ilta 2-3 tunnin ajan nalkissa sohvalla, kun odottelin että pikkuinen unissaan päästää tissistä irti että voin kantaa hänet omaan kehtoon. Perhepetiä emme halunneet kokeilla, se tuntui meistä molemmista ahdistavalta ja pelottavalta ajatukselta. Samoihin aikoihin neiti alkoi olla niin iso, ettei enää pysynyt kapalonsa sisällä. Niinpä tytölle hankittiin unipussi, ja siitä alkoivatkin auvoiset ajat! Illalla nukahdettuaan neiti saattoi uinua kevyesti 11 tuntia putkeen ja aamumaidon jälkeen vielä jatkaa unia, niin että heräilimme joskus 10-11 aikaan aamuteelle. Tätä ihanuutta kestikin kolmisen kuukautta, mutta sitten alkoivat liikkumisharjoittelut ja kesähelteet ja ties mitkä peikot häiritä yöunta.

Puolivuotiaana kehto kävi auttamatta pieneksi ja muutto pinnasänkyyn koitti. Edelleen päätypuoli korotettuna ja villa-alusta patjan suojana. Pinnasängyn jalkoihin hankin vielä Brion Vyssan lull keinutassut, jotta muutos keinuvasta kehdosta ei olisi niin kova. Yöheräilyt kuitenkin kiihtyivät ja lopulta päätin joustaa sen verran, että otin tytön aamulla viereen kun mies oli herännyt ja lähtenyt töihin, jolloin pystyin itse nukkumaan mahdollisimman kaukana vauvasta, sillä pelkäsin edelleen liiskaavani hänet. Aloin väsyä jatkuvaan ilta- ja yötissittelyyn ja yritimmekin jonkinlaista home made-unikoulua ajatuksella, että tyttö oppisi nukahtamaan ilman tissiä (onnistuihan se päiväunillakin vaunuissa!). Siitä kuitenkin syntyi niin hirvittävän sydäntäsärkevä huuto, että ne yritykset jäivät siihen. Lapsi ei ollut silloin vielä valmis nukahtamaan itse, mutta ei meidän ”unikoulukaan” ollut kovin tehokas eikä hyvin suunniteltu. Yritimme tassuhoitoa mutta siitä huuto vain yltyi. Yritimme rauhoittaa huutavan lapsen sylissä ja laittaa sänkyyn vasta kun lapsi oli rauhoittunut, mutta se meni pian siihen, että kirkuminen alkoi kun lohduttaja alkoi kumartua sänkyä kohti. Luovutimme.

9 kuukauden ikään mennessä yötissittely oli yltynyt ihan holtittomaksi, tunnin välein piti pahimmillaan saada maitoa eikä sänkyyn takaisin laittaminen meinannut onnistua ollenkaan. Aloin olla todella väsynyt, ja kun miehen kesäloman ensimmäisenä yönä pääsin itse vasta kuudelta aamulla nukkumaan, syntyi päätös: Loma-aika on sopiva hetki yrittää uudestaan unikoulua.

Unikoulun ohjeet nappasimme KaksPlus-lehden (6/2011) ”Unikoulu pelasti elämämme”-jutusta, pikkuisen tietysti omaan elämään sopiviksi viilaten. Kirjoittelen tarkemman ohjeen ”tietosivuille”, mutta perusideana oli, että nukahtaminen ja hyvät yöunet saavat pohjan päivällä tapahtuvista asioista (rutiinit, läheisyys, seurustelu), sekä tarkalleen samanlaisista iltatoimista jotka valmistavat lasta nukahtamaan. Kun lapsi on laitettu nukkumaan, hänelle annetaan mahdollisuus nukahtaa itse, huoneessa piipahdetaan 10 minuutin välein lohduttamassa, mutta syliin ei oteta jos lapsen itku ei sitä vaadi. Olimme henkisesti varautuneet rankkaan väsytystaisteluun ja opettelin lehtijutusta ulkoa lauseen: ”Traumat syntyvät pitkäkestoisesta laiminlyönnistä ja vakavista vuorovaikutuspuutteista, eivät muutaman illan kontrolloidusta itkemisestä.”

Tiedän, että on poliittinen itsemurha tunnustautua unikoulun kannattajaksi, joten tässä muutama puolustuksen sana. Meillä lasta ei jätetty pitkiksi ajoiksi yksin huutamaan, vaan olimme viereisessä huoneessa ja juttelimme niin että äänemme kuuluivat lapsen huoneeseen. Jos tyttö olisi ollut hysteerinen, olisin ilman muuta mennyt lohduttamaan ennen tuon maagisen 10 minuutin loppuun kulumista, mutta ei tarvinnut. Tyttö kyllä itki, mutta selvästi protestoidakseen muuttunutta tilannetta. Ensimmäisenä iltana hän nukahti 20 minuutissa (eikä huutanut yhteen putkeen vaan aina välillä), toisena vartissa, kolmantena iltana 8 minuutissa jne. Ensimmäisinä öinä hän saattoi herätä maitoaikoina, mutta itku loppui ennen kuin edes ehdin siihen kunnolla reagoida. Hän oli hyvin nopeasti oppinut nukahtamaan itse, joten valmius siihen oli varmasti jo olemassa.

Jo seuraavana päivänä lapsesta saattoi huomata, että unikoululla oli vain positiivisia vaikutuksia. Tyttö oli rauhallisempi, itsevarmempi, tyytyväisempi ja iloisempi. Yöllä herätessään hän ei enää hätäänny, että ”missä äiti, missä tissi”, vaan jatkaa rauhallisesti uniaan koska tietää pystyvänsä siihen. Päivällä leikkiessään hän ei enää tarvitse äitiä jokaisesta vastoinkäymisestä selviämiseen, vaan yrittää ensin itse, koska luottaa itseensä ja omiin taitoihinsa. Unikoulun vastustajat (joihin itsekin ennen kuuluin) vetoavat monesti siihen, että lapsi hämmentyy yöllä, jos hänen itkuunsa ei vastata samalla tavalla kuin päivällä, ja tästä hän tekee johtopäätöksen, ettei hänen hädällään ole merkitystä. Luulen, että näin olisi käynytkin jos puolivuotiaana olisimme yrittäneet samaa, sillä silloin tyttö sai päivälläkin kaiken huomioni. Mutta 9-kuisena olin jo alkanut opettaa häntä siihen, että päivällä äiti on välillä vessassa tms. eikä pääse heti vastaamaan jokaiseen itkuun. Kasvatuksen asiantuntijoiden mukaan sillä, että lapsi oppii itse rauhoittamaan itsensä, on suuri merkitys lapsen itsetunnon kehittymiselle sekä myös äidin ja lapsen välisen turvallisen kiintymyssuhteen muodostumiselle. Eli jos päivälläkään lapsen ihan jokaiseen itkuun ei kannata heti vastata, niin miksi sitten yöllä pitäisi lentää lapsen luo heti ensimmäisen vinkaisun kuullessaan? Eikö näin juuri vahvisteta lapsen tunnetta siitä, että minä en selviä tästä yksin?

Rakastan lastani yli kaiken, enkä ikinä halua satuttaa häntä millään tavalla. Kuuntelen omaa äidinvaistoani, jonka pohjalta yritän toimia lapselleni parhaaksi katsomallani tavalla. Vaistoni sanoi, että lapsi oli valmis tämän uuden taidon oppimaan. Tiesin myös, että levänneenä pystyn olemaan paras mahdollinen äiti. On epäreilua lasta kohtaan, että äiti on jatkuvasti väsynyt, itkuinen ja kiukkuinen. Olen varma, että unikoulua paljon haitallisempaa lapselleni on, jos en väsymykseltäni osaa näyttää miten paljon häntä rakastan ja miten iloiseksi ja onnelliseksi hän minut tekee.