Niinhän sitä sanotaan. Itse kyllä enemmän pelkään sitä uhmaikää, nyt pitää sitten vissiin muistaa ottaa kaikki ilo irti tästä tulevasta helposta (höm?) vuodesta. Ensimmäisen vuoden kokemuksen perusteella väittäisin ehkä kuitenkin että aina on rankkoja ja helppoja aikoja, iästä riippumatta. Tosin päällimmäisenä muistan ekasta vuodesta ne helpot ja ihanat hetket vaikka rankkaakin tietysti oli.

Ihan alku, ensimmäiset päivät ja viikot, kuukaudetkin, oli hurjaa. Toisaalta oli ihan järjettömän onnellinen ja rakastunut, lapseen ja mieheen. Tiesi mitä teki, muisti ja osasi luottaa omiin vaistoihinsa. Lapsi oli aivan uskomattoman suloinen, rauhallinen ja helppo, söi ja nukkui. Mutta sitten seuraavassa hetkessä olin aivan hukassa, lohduton, tyhjäksi imetty ja loputtoman väsynyt. Hormoonit heittelivät äitiriepua edestakaisin, omat tunnelmat olivat täysin riippuvaisia lapsen olosta. Jos lapsi oli tyytyväinen, sitä tunsi olevansa maailman paras äiti, jos taas lapsi itki jotain mystistä hätäänsä, sitä tunsi olevansa maailman epäonnistunein äiti jolla ei ole mitään toivoa. (Väitän että juuri tuo olo ja nuo hetket ovat syynä siihen että äidit on niin helppo saada syyllistymään.)



Kun aikaa kului, kaikki tasaantui. Hormoonit tasaantuivat, huikaiseva onni tasaantui arjen hyviksi hetkiksi, pohjaton lohduttomuus tasaantui tavalliseksi väsymykseksi. Ainakin useimmiten. Mitä vanhemmaksi lapsi kasvoi, sitä vähemmän riippuvainen hän oli äidistä ja sitä enemmän äiti löysi itseään. Muistin kuka olin ollut, ja halusinkin taas olla jotain muutakin kuin tissit ja syli. Ja kasvaessaan neiti alkoi muotoutua omaksi yksilökseen jolla on persoonallisuus. Minun pieni vauvani ei ole enää avuton, minusta täysin riippuvainen toukka, vaan itsenäinen taapero joka melkein puhuu, melkein kävelee ja tutkailee maailmaa. Ja palaa sitten taas takaisin tarvitsemaan minua, syliäni ja tissejäni. Toisaalta niin mahdottoman iso ja reipas, toisaalta niin pieni ja avuton vielä.


Mutta mikä siitä vauvavuodesta sitten teki niin vaativan? Siis naisellisten tunnemyrskyjen ja aiheettomien pelkojen lisäksi. Väittäisin että, ainakin meidän perheessä, viime kädessä kaikki perustuu syömiseen ja nukkumiseen. Jos nuo kaksi asiaa eivät onnistu, kakki ovat väsyneitä ja kiukkuisia ja kärsivällisyys on koetuksella. Silloin jää kovin vähän aikaa sille pienen lapsen tärkeimmälle polttoaineelle: läheisyydelle. Kuka jaksaa pitää yllä aktiivista vuorovaikutusta jos kaikki energia menee syömisen ja nukkumisen kanssa taisteluun? Kuka jaksaa olla loputtoman hellä ja rakastava jos pinna on katkeamispisteessä kahden tunnin yöunien takia? Tai jos itse on muistanut syödä viimeksi eilen illalla. Ja jos äiti on kiukkuinen, myös lapsi alkaa helposti hermostua ja mahtava kierre on valmis. Onhan sitten tietysti myös flunssakaudet, hampaiden puhkeamiset, eroahdistukset ja muut herkut, mutta niistäkin on helpompi selvitä jos perusasiat on kunnossa, itsellä ja lapsella.



Tuohon johtopäätökseen tulin siksi, että yritin muistella mikä oikein oli rankkaa.


Täysimetys, se kun vauva ei suostunut juomaan tuttipullosta eli itse en päässyt ensimmäiseen puoleen vuoteen paria tuntia pidemmäksi ajaksi mihinkään ilman vauvaa. Silloin sai myös oman syömisen kanssa olla tosi tarkkana, kun pienelle tuli niin kovin helposti maha kipeäksi tai hurjaa vaippaihottumaa (ja itselle aivan järkyttävän huono omatunto) jos söin jotain vääränlaista. Toisaalta imetyksessä on niin paljon hyviä puolia että ne peittoavat helposti tuon (varsinkin alun) rankkuuden.
Soseiden kanssa taistelu, siis se kun lapsi kieltäytyi syömästä niitä vaivalla tehtyjä mössöjä ja syöminen meni itkuksi ja tappeluksi. Ruokailuhetket ovat muuttuneet mukaviksi ja leppoisiksi sormiruokailun myötä, voi kun sitä olisi uskaltanut kokeilla jo aikaisemmin.
Illalla nukahtaminen on välillä ollut tappelun takana. Ihan pikkuisena iltahuudot helpottivat kun imetin joka ilta monta tuntia putkeen ja annoin vauvan nukahtaa tissille. Rankkaahan sekin oli, mutta toisaalta pieni sitten nukkui koko yön putkeen iltamaidon voimilla. Kunnes sitten ei nukkunutkaan enää. Vähän isompana iltaraivareihin auttoi säännöllinen päivärytmi.
Yöunet, se kun itse ei saa nukkua. Silloin kaikki muukin tuntuu monin verroin rankemmalta. Onneksi meillä on ollut pahasti rikkonaisia öitä vain kausittain. Parikuisen öitä rauhoitti unipussin hankkiminen, yhdeksänkuisena taas auttoi unikoulu. Kesän helteisiin ei auttanut mikään muu kuin syksy, mutta tulihan sekin lopulta.
Päiväunien kanssa on myös ajoittain taisteltu kovasti. Alussa pikkuinen nukkui missä vain, milloin vain ja oikeastaan ihan koko ajan. Mutta sitten tuli aika kun en oikein osannut tulkita milloin pieni olisi sopivan väsynyt unia varten, ja nukkumaan laitto oli yhtä huutoa ja parkua. Puolivuotiaana käyttöön otettu päivärytmi sekä vaunulenkit auttoivat kovasti. Pikkuvauvan kanssa lisähaastetta kuitenkin tuo se, että aina kun jokin hyvä käytäntö on vakiintunut toimivaksi, lapsi kasvaa ja muuttuu vähän taas lisää. Viime viikolla loistavasti toiminut päiväunirytmi ei enää toimikaan ja taas on äiti hädissään kun lapsi vaan karjuu vaikka pitäisi nukkua.


Ehdottomasti kaikkein rankinta oli pahimpien kesähelteiden aikaan, kun kolmen tai neljän tunnin katkonaisten yöunien jälkeen aamulla heräsin ja aloin saman tien ahdistuneena pelätä päiväunen hetkeä ja sitä parin tunnin taistelua kun yliväsynyt lapsi vaan karjuu. Kun väsymys ja ahdistus heijastuivat kaikkeen lapsen kanssa olemiseen ja vaan kiukuttelimme toisillemme. Kun miehen tullessa töistä kotiin olin aivan loppu ja lohduton, onneksi toisille unille nukuttaminen oli miehen vastuulla. Sitten koitti ilta, raivarit ja monen tunnin tissimaratonit. Ja lopulta lapsi nukahti vain herätäkseen taas tunnin-parin päästä. Silloin väsymys vei voiton enkä osannut oikein muuta kuin itkeä. Mutta lopulta tuokaan kausi ei kestänyt kuin parisen viikkoa, sitten lapsi taas kasvoi, päivärytmi vakiintui ja helteet helpottivat.



Syömistä ja nukkumista, siis. Suurimman osan ajasta minulla on kuitenkin ollut ihana ja suloinen, hyväntuulinen ja tasapainoinen lapsi. Päiväunet nukutaan kiltisti vaunuissa ja äitikin saa liikuntaa. Illalla nukahdetaan useimmiten ilman sen suurempia taisteluita. Ruoka maistuu ja kaikki on hyvin. Unien ja syömisten välillä leikitään kiltisti, yksin tai yhdessä. Hän on saanut muutamaa nuhakuumetta ja alun vatsakipuja lukuun ottamatta olla terve ja hammaskriisitkin ovat olleet lyhyitä ja kohtalaisen mietoja. Yllättävän nopeasti ohi menneitä rankkoja kausia on aina seurannut pitkä pätkä onnellista ja seesteistä aikaa jolloin olen saanut tuntea olevani se maailman paras äiti.

Entä se parisuhde sitten? Rankat kaudet, väsymys ja kärttyisyys koettelevat myös rakkauselämää, mutta suurimmaksi osaksi kuluneen vuoden aikana olemme olleet läheisempiä toisillemme kuin koskaan ennen, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Luottamus, rakkaus, yhteisymmärrys ja toisen kunnioitus ovat vain vahvistuneet lapsen myötä. Vaikka myönnänkin välillä olleeni ihan kamala hormoonihirviö. Ehkä isäksi kasvaminen on tehnyt miehestä myös kärsivällisemmän minua kohtaan.

Nyt vaan jään odottelemaan mitä tuo tullessaan se vuosi, jolloin kaikki on helpompaa. Odotan ainakin innolla sitä kun tuo saa jalat alleen eikä pysy enää hetkeäkään paikallaan. Ja sitä kun hän oppii sanomaan ei. Ja jatkaa rajojen testailua, omiensa ja meidän. Sitä kun hän oppii avaamaan ulko-oven… Hiljaa mielessäni toivon samaa kuin niin monta kertaa kuluneen vuoden aikana: kumpa kaikki pysyisi samanlaisena kuin juuri nyt, kun kaikki on niin ihanaa.