Prinsessan tyypillinen ruokailuhetki sujuu kutakuinkin näin: Tarjolle laitetaan lajitelma erilaisia herkkuja. Jos eteen sattuu jotain tuttua herkkua, se pistellään ripeästi suuhun, uusia tai vähemmän nameja ruokia hypistellään, ehkä vähän maistellaan, liistrataan pitkin tarjotinta ja nakellaan lattialle. Herkkuruokiakin murennetaan sormissa, tutkitaan ja mupelletaan, suurin osa niistä kuitenkin päätyy suuhun ja masuun. (Toisinaan ruuat tuodaan tarjolle kahdessa erässä, jolloin vähemmänkin herkulliset ruuat saattavat ensin upota kun parempia ei vielä ole nähty.) Neiti tutustuu syömiinsä ruokiin kokonaisvaltaisesti, tunnustelee koostumuksia ja lämpötiloja ja muutenkin tutkii niitä kaikilla aisteillaan. Kukaan ei pakota eikä tuputa ja ruokailuhetki on positiivinen kokemus. Pöytätavat ehtii oppia myöhemminkin.

Välillä on päiviä kun kaikki lentää lattialle, välillä taas kaikki on superhyvää. Ihan niin kuin silloinkin kun syötiin lusikalla, paitsi että niitä menestyksekkäitä päiviä oli lusikkaruokinnan aikaan ihan tosi harvoin. Ja mitä kököllisemmäksi ruoka muuttui, sitä vähemmän sitä pystyi syömään, oli tosi turhauttavaa kun vaivalla valmistamasta pöperöstä kelpasi vain lusikallinen tai ei sitäkään. Nyt kun neiti sormiruokailee itsenäisesti, ruokaa päätyy mahaan saakka keskimäärin huomattavasti enemmän kuin lusikoimalla päätyi. Siitä huolimatta pienen sormiruokailijan ravinnonsaanti herättää kauhistusta. Söikö se nyt muka mitään? Lähtikö edes nälkä? Sehän vaan leikkii tuolla ruualla! Varsinkin tuo leikkimisjuttu herättää kauhistusta. Mutta miksi ihmeessä sillä ruualla ei saisi leikkiä? Mitä pahaa siitä voi seurata?

Mielestäni lapsi oppii näin suhtautumaan ruokaan ennakkoluulottomasti ja positiivisten tunteiden kautta. Onko muka parempi, että vielä aikuisenakin muistaa ne ikävät ruokamuistot ennemmin kuin hyvät? Oliko siitä pahojen ruokien pakkosyöttämisestä jotain hyötyä? Moni väittää, että sormiruokalapsista tulee hirvittävän nirsoja kun pahaa ei ole pakko syödä. Mutta eikö voisi ajatella käyvänkin niin, että kun ruokailu on positiivista tutkimusmatkailua, mikä estää tutustumasta niihin ”pahoihin” ruokiin myöhemmin uudestaan? Ja eikö ole todennäköisempää, että ”pahan” ruuan syöminen myöhemmin voi onnistuakin, kun sitä kohtaan ei ole kehittynyt mitään kammoa?

Olen kuullut vedottavan myös siihen, että sormiruokailijalapset sotkisivat ja läträisivät ruualla vielä silloinkin kun muut lapset osaavat jo nätisti syödä itse omalla lusikalla. Että viimeistään päiväkodissa lapsen ruokailutavat herättävät hirvittävää pahennusta ja siitähän seuraa vaikka mitä kamalaa. En kuitenkaan jaksa uskoa siihen. Sormiruokaileva lapsihan oppii paljon aikaisemmin syömään itsenäisesti, mikä häntä muka estäisi oppimasta myös ruokailuvälineiden käyttöä kun sen aika tulee? Miksi syömisen pitäisi siihen asti olla vain taistelua, väkisin syöttämistä tai vaikka leluilla huijaamista?

Sitten on vielä tämä kylläisyys-puoli. Kun aikuinen syöttää lasta lusikalla, usein kiukusta ja estelystä välittämättä, eikö silloin tukahduteta lapsen luontainen kyky tietää milloin hän on kylläinen? Miksi lapsi pitäisi opettaa siihen, että hän on kylläinen silloin kun aikuinen päättää niin? Luulisi että tämä voi johtaa esim. ylipainon kaltaisiin ongelmiin aikuisena.

Ehkä kaikkein ”paras” sormiruokavastainen argumentti johon olen törmännyt, on se, että sormiruokavanhemmat ovat laiskoja, koska eivät jaksa tai viitsi itse syöttää lasta. Ok, ehkä olen laiska, kun nautin siitä kun lapsi syö itse omia ruokiaan samalla kun minä voin keskittyä syömään omaa lounastani tai lukemaan vieressä päivän lehteä. Miksi en tekisi niin, kun lopputuloksena sekä minä että lapsi ollaan tyytyväisempiä? Miksi ihmeessä kuluttaisin aikaa ja energiaa ruokataisteluun kun minulla on vaihtoehto? Vanhemmuuteen liittyy niin paljon haastavia tilanteita että ehdottomasti kannatan sitä, että jos vaan jonkun asian voi tehdä kaikille helpommaksi, se ehdottomasti kannattaa! Jääpähän taas sitä energiaa johonkin muuhun.

Tähän loppuun vielä paljon riemastusta (ja sotkua) aiheuttanut sormiruokaresepti joka maistui meille molemmille:

 

”Kermainen” pasta (maidoton)

Keitä pari kourallista täysjyvärusettimakarooneja lähes kypsäksi. Pilko n. 4 cm pala suippopaprikaa, pari pientä lohkoa kurpitsaa sekä n. 5 cm pala maustamatonta tofua käteen sopiviksi paloiksi.

Kuumenna pannulla loraus oliiviöljyä ja kuullota kevyesti öljyssä 1 ohueksi viipaloitu valkosipulin kynsi ja ½ tl kuivattua timjamia. Laita valkosipulit sivuun odottamaan etteivät ne pala ja muutu kitkeriksi.

Paista tofukuutiot. Pienennä lämpöä ja heitä sekaan kurpitsat, paprikat, valkosipuli ja pasta sekä n. ½ dl itse tehtyä suolatonta kanalientä. Anna hautua kunnes kasvikset ovat pehmeitä. Lisää 3 rkl jugurtin näköistä maustamatonta soijavalmistetta ja hauduta vielä hetki.

Ota syrjään lapsen annos ja lisää omaan annokseen suolaa. Varaudu mahtavaan sotkuun ja riemastuneeseen ruokailijaan. Suosittelen tehokkaan teollisuusimurin hankkimista!