Myönnän, olen materialisti.

Tavarat ovat minulle tärkeitä, ne tuottavat iloa ja hyötyä ja ovat myös osa identiteettiäni. Itselleni, kotiini ja elämääni valitsemani tavarat kertovat siitä, kuka olen. Esimerkiksi pihallamme täyttä höyryä ihanaa multaa tekevä lämpökompostorimme kertoo paljon siitä, millaisia ihmisiä minä ja mieheni olemme. Myös kotimme sisustus sekä pukeutumistyylimme kertovat meistä paljon. Mieheni pukeutuu mielellään kilttiin, joka on hyvin näkyvä itseilmaisun keino. (Rakastan häntä mm. juuri siksi!) Varmasti aika moni ihminen jollain tavalla ilmaisee itseään tavaroidensa kautta tai niiden avulla, mutta silti materialismi koetaan hyvin pinnalliseksi ominaisuudeksi ihmisessä. Ymmärrän kyllä, että tästä puheenaiheesta tekee hyvin ristiriitaisen se, että maailmassa on ihan hirveästi ihmisiä joilla ei ole yhtään mitään, joiden elämä on päivästä toiseen kamppailua. Että maailmassa moni lapsi kärsii koska hänelle ei ole riittävästi ruokaa, saati sitten opettavaisia puuleluja tai välikausihaalaria. Kukaan ei oleta, että kaikki länsimaiset, keskiluokkaiset sekä hyvin menestyvät ihmiset lakkaisivat ostamasta itselleen tavaroita ja alkaisivat elää yhtä niukasti kuin kehitysmaiden perheet (maailman taloushan romahtaisi, herrajumala!). Kukaan ei myöskään edellytä, että nämä samaiset länsimaiden ihmiset pakkaisivat kaiken omaisuutensa laatikoihin ja postittaisivat ne kehitysmaiden lapsille. Kukaan ei edellytä meiltä tällaisia tekoja, mutta tavaroidensa tärkeydestä puhuminen on silti paheksuttavaa tai vähintäänkin arveluttavan pinnallista.

Minulle on tärkeää, että tavaralla on tarina tai historia, rakastan vanhoja esineitä myös niiden elämää nähneen ulkonäön takia sekä siksi, että tavaroiden kierrättäminen ja vanhojen tavaroiden hyödyntäminen on ekologisesti kestävämpää kuin uusien ostaminen. Kirpputoreilla shoppailu ja vanhojen tavaroiden tuunaus ovat ihan parasta ajanvietettä! Rakastan myös monia lahjaksi saamiani esineitä (vaikka ne olisivatkin uutena ostettuja), sillä ne muistuttavat siitä ihmisestä jolta ne on saatu.  Huomaan käyttäväni ahkerasti sanaa ”rakastan” puhuessani tavaroistani. Rakastan myös perhettäni ja ystäviäni, paljon enemmän kuin yhtäkään tavaraa, ettei nyt kukaan ymmärrä väärin. Ja hei, ihan varmasti sinäkin, arvon Lukija, olet joskus rakastanut uusia kenkiä tai käsilaukkua tai iPadia tai autoa.

Toisaalta minulle tuottavat suurta mielihyvää myös monet uutena ostetut tavarat, kuten vaikkapa vastikään hankittu lapsen turvaistuin. (Kun se oli hankittu, kävin välillä ihailemassa sitä...) Lapsellani pitää olla mahdollisimman hyvät ja turvalliset varusteet, varusteista ei tingitä!! Eihän nyt ole mitään pahaa siinä että haluaa tehdä maailmasta omalle lapselleen vähän turvallisemman ja miellyttävämmän paikan, vai mitä? Ok, tiedostan kyllä curling-vanhemmuuden vaarat ja myös sen, millainen miljoonabisnes lastentarvikkeet, ja varsinkin lasten turvallisuuteen liittyvät tarvikkeet, ovat. En kuitenkaan halua riskeerata. Kulutin paljon aikaa oikeanlaisen turvaistuimen valintaan, tutkin turvallisuustestejä ja vertailin ominaisuuksia. 

Olen kyllä tietoinen siitäkin, että ihan tässäkin länsimaassa on monia perheitä joilla ei ole varaa uuteen testivoittajaturvaistuimeen, mutta jos minun lapsellani on isovanhemmat, jotka haluavat turvaistuimen hankinnassa rahallisesti auttaa, niin mitä pahaa siinä on? Ja nukumpahan yöni hieman paremmin, kun tiedän, että jos joskus ajamme kolarin, lapsellani on paremmat mahdollisuudet selvitä siitä ilman hirvittäviä vammoja (tai sitä toista asiaa mitä auto-onnettomuuksissa joskus tapahtuu mutta jota en halua ääneen sanoa). Minun lapseni on kuitenkin minulle maailman tärkein lapsi. Tärkeämpi kuin kehitysmaan lapset. Ja nyt sitten, ettette pidä minua ihan hirviönä, puolustukseksi mainitsen, että on minullakin Planin kummilapsi ja mieheni on Punaisen ristin kuukausilahjoittaja. Ne rahat ovat meiltä tai lapseltamme pois, mutta meillä on siihen kuitenkin varaa, vaikka elämmekin Jutta Urpilaisen kuuluisin sanoin köyhyysrajan alapuolella. Voin myös puolustella muutamien uusien ja kalliiden tarvikkeiden hankkimista sillä, että suurin osa lapsen tavaroista on käytettyinä saatu, kirpparilta ostettu tai itse tehty. Ja onhan se hyväkin että joutuu välillä vähän puolustelemaan ja tarkastelemaan valintojaan kriittisesti. Kyllä tässä itse kukin voi pohtia minkälaisen tavarapaljouden sitä ympärilleen tarvitsee ja voisiko vähemmälläkin tulla toimeen. Pyrinkin (jatkossa) panostamaan enemmän laatuun kuin määrään.