Prinsessalla on marakatti-vaihe, joka paikkaan pitää kiivetä. Tuossa taannoin hän kiipesi laatikon päälle katselemaan ikkunasta ulos, ja tuli sieltä komeasti poski edellä alas. Tuli vekki poskeen. Jokaisen hyvää tarkoittavan vastaantulijan on tietysti pitänyt kommentoida naarmua, tyyliin ”voi voi, on se kurjaa, mutta tämmöistä nyt sattuu, ei äiti aina voi ehtiä estämään…” Eipä ehdi ei. Mutta pitäisikö joka kerta? Tietenkin pikkuistaan haluaisi varjella kaikelta mahdolliselta kivulta ja pahalta, äitiäkin sattuu kun lasta sattuu, ja tottakai lasta pitääkin suojella oikeasti vaarallisilta paikoilta.

Mutta eikö siinä tee lapselleen karhunpalveluksen jos tasoittaa jokaikisen töyssyn ja estää jokaisen putoamisen ja kolhaisun? Miten lapsi voi koskaan oppia mitään ja kasvaa itsenäiseksi, terveen itsetunnon omaavaksi yksilöksi, jos joku on koko ajan selän takana valmiina nappaamaan kiinni jos lapsi horjahtaa? Ei näitä pentuja kuitenkaan posliinista ole tehty! Joku asiantuntija muistaakseni Kaksplussassa viime kesänä sanoi, että jokainen itse aiheutettu mustelma ja kolhu on arvokas oppimiskokemus. Viisaasti sanottu, minusta. Tosin tämänkertainen pudotus oli minustakin vähän turhan hurja.